Lukijat

maanantai 25. toukokuuta 2015

Voi surkeus


Näin ikävästi oli käynyt, että uistin tarttunut lokin jalkaan. Eihän se kiinni anna ottaa, että auttaa voisi. Melkein tuossa tuli tippa linssiin. Toisaalta kaikille, eläimille tai ihmisille voi sattua ikäviä asioita. Sellaista elämä on.


sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Tossua toisen eteen...


Huomenna mun reisipalat kirkuu kivusta ja pohkeet narisevat väsymyksestä. No, liikunta on hyväksi. Kuvia ei tullut juuri mitään. Tuuli niin, että että vaatteista sai pitää kiinni. Vanha rouva käveli mun edessä ja tuuli tempoi häntä siihen malliin, että pelkäsin päätyvän Vanajaan! Mä osaan uida, mutta olisiko ollut pelastajaksi, en mene takuuseen.


Kävin Joutsenlammellakin, että olisiko siellä ollut jo poikasia. Ei näkynyt. Itse asiassa siellä oli tosi vähän lintuja. Ankkoja ei ainuttakaan. Joutsenpari seilasi vastarannalla, mutta en ahtanut turismojen sekaan. Tyydyin lokkeihin ja tiiroihin. Toukokuun vimppa viikko alkaa pian. Niin hyvä. Kesä voi mun puolesta alkaa.


Hups' yksi kuva unohtui!



lauantai 23. toukokuuta 2015

Hautominen jatkuu...


Silkkiuikun haudonta jatkuu. Ensimmäinen muna on ollut pesässä 11.5. alkaen todistettavasti, että taitaa mennä poikasten kuoriutuminen kesäkuun ekan viikon loppuun tai sitäkin myöhemmäksi. Jännittävää, pitää yrittää muista silloin käydä paikalla.


Melkein parasta keski-iässä!


Edustakoon tämä varis nyt keski-ikäistä Tillariinaa. Inhosin lapsena sitä kun jatkuvasti oltiin törkkimässä tekemään sitä ja tätä, mihin ei ollut mitään kiinnostusta tai halua. Joihinkin asioihin, jopa suurta pelkoa ja kauhua.  Hieman alle 4-vuotiaana minut väkisin istutettiin työhevosen selkään, se kun oli aikuisista niin söpöä. Kukaan paikalla olijoista ei itse ollut ikinä ratsastanut, eikä naiset uskaltaneet edes taputtaa moista petoa! Hevonen oli siis jo eläkkeellä/lemmikkinä maataloustöistä, eikä sillä kukaan ollut ikinä ratsastanut. Aikuiset huusivat, että ratsasta sillä! Tykkäsin siitä hepasta kyllä, syötettiin kaikenlaista aidan välistä, mutta mitään iloa ei ollut istua sen selässä. Isän metodi opettaa minulle 7-vuotiaana pyörällä ajoa isolla naistenpyörällä, oli antaa iso vauhti ja päästää irti.  Kyllä arvaatte miten siinä kävi. Lupasi pitää ensi kerralla kiinni, ei pitänyt, enkä halunnut toista kertaa kaatua ja loukata itseäni. Opin ajamaan, oliko se kiva kokemus? Ei, se oli pakko. En mä tosin saanut koskaan omaa pyörää, osasin kuitenkin ajaa. Uimaan opin hieman samalla metodilla. Ensimmäisen kerran hoivasin pikkusiskoa 3-vuotiaana! Äiti meni päärakennukseen pesemään pyykkiä, se kesti ikuisuuden. Ei minulta kysytty, että haluanko?  Sekin oli pakko. Tätini pakotti ensimmäisenä koulupäivänä äitini saattelemaan minut kouluun, kuten muutkin äidit tekivät.  Äitini piti sitä ihan turhana hössötyksenä, seuraisin vain muita lapsia. Muistan kun äiti puristi lujasti luisilla sormilla minua kädestä. En olisi halunnut, mutta sekin oli pakko kun kerran äitikin vaivautui saattoreissulle, silloin pidetään kädestä kiinni. Kesällä kävin ihan yksin toisessa koulussa tekemässä ns. koulukypsyyskokeen. Rehtori meinasi soittaa äidille/poliisille, että ei 6-vuotias voi yksin kävellä kotiin. Mä sanoin, että ei meillä oo puhelinta ja osasin mä tänne yksin kävellä, niin kai osaan takaisinkin ja rehtori päästi. Kyllä minä pelkäsin jonkin verran, eniten sitä kun matkan varrella oli puisto, jossa makaili puistokemistejä. 

 Paras likkakaveri olikin varsinainen pakottaja. Mä jouduin menemään hänen seurakseen mm. seurakunnan tyttökerhoon. Osallistumisesta sai muistaakseni leppäkerttutarran tms. siellä vähän askarreltiin, mutta pääpaino oli nyyttikesteillä elikkä syötiin leivonnaisia ja "palvottiin" yhtä rikasta lihavaa tyttöä aikatavalla ohjaajien vuoksi, koska tytön äiti toi parhaimmat herkut. Seurakunnan kesäleirille (en kuulunut kirkkoon) osallistuminen oli ikimuistoinen kokemus. Siellä oli niin vähän ruokaa, että sinne melkein pyörtyi. Patjat olivat homeessa, hyttyset söi ja pojat harrastivat seksuaalista häirintää eli ei päässyt pesulle tai oikein vessaankaan. Kaveri keksi, että lähdetään tanssimaan kansantanhuja. Sen mä sain loppumaan sillä, että tietyn ajan päästä olisi pitänyt ostaa tanssikengät ja minä en olisi saanut siihen rahaa. Mikä oli kyllä totta, mutta myös helpotus. Inhosin sitä suuresti. Olen aina ollut antisportti. Jotain 15-16-vuotiaana kaveri keksi, että aletaan harrastaa karatea. Sitä kesti sitten peräti 3 vuotta varmaan. Harkat kaksi kertaa viikossa. Jestas mitä myrkkyä, en pysty sanoiksi muuttamaan sitä vastenmielisyyttä. 

Koulussa oli tietty omat juttunsa, roikkuminen puolapuissa, hyppiminen sen hitsin hevosen (voimisteluväline) yli, sukeltaminen, ruuan pakkosyöttäminen (vaikka olisi sen oksentanut jo kerran lautaselle). Äidinkielen opettajan koko yläasteen kestänyt yhden luokkakaverin rääkkämisen seuraaminen kun hän tavutti lukiessa ja änkyttikin, vaikea lukivaikeus siis. Puolet tunneista meni siis siihen kun ope laittoi aina tämän oppilaan jäsentämään pari lausetta jostain tekstistä. Ei mikään herttainen ihminen, huusi ja ivasi. Nuorena ei tullut mieleen sanoa opelle vastaan tai edes kertoa kotona tilanteesta. Paitsi minä keksin kyllä erikoisen koston...ja se oli suloinen. Meidän luokalla ala-asteella oli yksi oppilas todella taitava kirjoittamaan näytelmiä ja myös ohjaamaan (tekee sitä vielä aikuisenakin harrastajapuolella), esiinnyin kahdessa näytelmässä ns. naispääosassa. Mä tiesin, että osasin näytellä ja erikoistaitona eläytyä, että itkin oikeasti kun tarve vaati. Äidinkielessä olin ihan normitapaus, mutta sitten tein kirjaesseen Paavo Rintalan "Pojat" kirjasta. Luin muutamia tosi traagisia kohtauksia suurella tunteella ja hyvin. Ope itki... esiinnyin mielessäni yksin hänelle luokan edessä. Mä katsoin merkitsevästi opea juuri siinä kohdassa kun äiti hylkää...miten nainen ja äiti voi tehdä lapselle kuten ope teki, vaikka toisen äidin lapselle! Se melkein loppui se kiusaaminen tai ainakin muuttui kun katsoin opea silmiin lasittuneella katseella myöhemminkin. 

Kun tutustuin mieheeni niin ensimmäiset vuodet hän kuvitteli voivansa pakottaa, ahdistella minua tiettyihin asioihin esim. flipperin pelaaminen, autolla ajaminen, korkeisiin paikkoihin kiipeäminen (tottuu kun vaan menee...ei totu) jne. Pakottaminen ja painostaminen ei tehoa minuun, nykyisin sen tietää.

Nyt koen, että ei ole sellaista tyyppiä olemassa, joka minut juurikaan saisi mihinkään pakotettua vasten omaa tahtoa. Älyttömän hienoa. Sitten kun tulee vanhukseksi ja muiden avusta ehkä riippuvaiseksi, niin se pelottaa, että taas on pakon alla. Jos siihen olisi kuitenkin vielä jokunen vuosi. Muistan nuorena tyttönä kun olin vanhusten osastolla töissä kun eräs vanhus söi todella huonosti. Sylki ruokaa ja piti väkisten suuta kiinni. Kerran eräs hoitsu sitten luki potilasraporttia ja luki sieltä, että tämä vanhus todella inhosi kalaa ja oli todennäköisesti allerginen sille!  Ei sitä ruuanjakaja tietty koskaan muistanut listasta lukea. Osastolla oli joka aterialla sillipala, joka sössättiin ruuan sekaan. Sen tarkoitus oli kahdenlainen, antamaan janontunnetta ja se kuvitelma, että kaikki vanhukset tykkäävät ns. suolakalasta. Mä nimittäin kysyin sitä melko pian hoitsuilta, sillä itseä inhotti se kala mössätä johonkin lihakastikkeen sekaan. Me hoitoharjoittelijat tosin keksittiin kysyä niiltä vanhuksilta, jotka pystyivät puhumaan, että haluaako ne sen kalan vai ei? Tehtiin sen mukaan, mikä oli vastaus. 

Pari paattia


Kumpaan mieluiten astuisit? Minä jäisin rannalle ruikuttamaan. Ei kiehdo veneily. Maakrapu on kuivan maan eläin. Tuon ensimmäisen näin n. viikko sitten vesillä. Airoilla soutivat. Jälkimmäisestä
en oo satavarma, mutta olen kyllä punaiseksi noin maalatun kerran nähnyt liikenteessä, oliko sama, ei tietoa.




Kukkakuvia



Rannassa oli mystisesti pari tulppaania! Miten lie sinne kulkeutuneet.


Tuomi aloittelee juuri kukintaansa. Huumaava tuoksu! Nämä kukkakuvat on kuvattu lintuputkella kun laiskana en jaksanut vaihtaa muuhun. Kuvat on otettu yhtä fb-haastetta varten.



perjantai 22. toukokuuta 2015

Pienen pieni


Mikä pieni lintu lieneen? Ei mitään erikoistuntomerkkejä nähtävillä. Ehkä selkäpuoli olisi antanut vinkkiä, mutta sepä ei näy. Ensin hän kökötti maassa ja kun aloin tähtäilemään, siirtyi välittömästi oksalle ihmettelemään mun touhuja.

Hirveä tuuli tänään illalla. Oli silti virkistävää kiireisen työpäivän jälkeen tepastella rantsussa. Palkitsin itseni käymällä syömässä Hesburgerissa. Askelia tuli 14 126.



Eläimellinen huuto


Olin sunnuntaina kuvaamassa Alajärven rannalla. Näin kuikkaparin, jota suuntasin kuvaamaan. Sää oli surkea. Kuikkakuvat epäonnistui. No, saa nähdä, jos jossain kuvapulassa saatan niitä julkaista, todennäköisesti en. Yllättäen kuulen ihan hirveän rääkäisyn. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että jokin eläin on kuolemankielissä. Jokin, ei ihan pieni eläin....Kuikat säikähtivät ääntä ja suuntasivat keskemmälle järveä. Mun oli pakko suunnata äänen suuntaan.

Kävelen rantaa pitkin jotain 20 metriä kun näen kalliolla kaksi poikaa. Siis nuoko ne olivatkin? Miten  lapsista voi päästä sellainen ääni kun joku olisi kurkussa kiinni? Hmm...paikalla oli nähtävästi isäkin. Vaivaantuneen näköinen tapaus. Pojat nähtävästi yrittivät pelästyttää n. 3 metrin päässä olevaa lokkia, joka oli hautomassa.  Ei kuvassa oleva tapaus.  Mulla nousi verenpaine ihan hirveästi. Teki mieli mennä huutamaan isälle, että etkö sä opeta pojillesi, miten ollaan luonnossa? Eläimiä ei kiusata ja tuolleen huudeta! Sitten mä ajattelin, että mitäs jos se isä onkin sitä lajia miehiä, joka käy päälle kun tätöset tulee neuvomaan. Myöhemmin näin kun tämä porukka oli uimarannan leikkikentällä. Toinen poika huusi sielläkin ja mielestäni puhui hirvittävän rumalla kielellä. Ehkä 6-8-vuotiaat nämä pojat. Isä katseli kokoajan kelloa ja pysytteli autonsa vieressä hermostuneesti kävellen edestakaisin. Auto oli joku sporttiversio. Eihän tässä ollut nyt sitten ns. viikonloppuisä, joka oli laski minuutteja, että voisi palauttaa jälkeläisensä takaisin ykkösosoitteeseen. En tiedä.

torstai 21. toukokuuta 2015

Jalaton toloppakraakku


Jaa, niin se vaan viikon loppupuoli lähestyy. Kohta on kesäkuu! Alle kuukausi kesälomaan!!
On tullut kuvattua lintuja aika paljon, mutta minkäs tekee kun kylmät säät ovat hidastaneet kevättä. Tosin eilen porukalla ihmeteltiin, miten päivässä lehtipuiden lehdet ovat kasvaneet huimasti ja penkereet aivan loistavat keltaisina voikukista. Hitaasti kai hyvää tulee! Suuria kuvauksellisia odotuksia sunnuntaiksi. :)


keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Kuvausassari & malli


Varis selkeästi ymmärsi, että mun oli vaikea kuvata häntä kaikkien risujen takaa!


Kuvausassari yrittää parhaansa järjestäessään hyvät kuvausolosuhteet! Oksat pois!!


No, liian paksuja variksen nokalle. Yritys oli hyvä. Siis "siivous" tehtiin kuvankäsittelyllä.