Tikan onni ja lisää ajatuksia...sorry!

Käpytikka nakuttaa talisiemenköntsää. Tarkennus on pötkylässä, mutta ei voinut mitään, sillä kuvaamisen edessä melkoisesti jotain pajukkoa ja sitä sai kovasti joogailla, että löysi edes jonkinlaisen kuvausreiän! No, toivotaan parempia osumia! Lokakuun viimeinen päivä, mun mielestä talvi alkaa huomenna, oli sää mikä tahansa.

 Tässä herättiin klo 4 ja mentiin nukkumaan klo 21. Kahden tunnin taistelu oli jo siis käyty sitä ennen, että voiko mennä nukkumaan kun niin väsyttää? Pakko oli antaa periksi. Nyt on sitten nukkumisrytmi ihan sekaisin. Osaksi talviaikaan siirtymisen vuoksi, mutta osaksi sen vuoksi, että tuntuu tämä elo kohtuullisen raskaalta. On tullut nyt miettineeksi aika paljon tuota kuolemista. Eilen funtsin, että olisiko itsellä tässä jotain erityistä, mitä pitäisi tehdä tai kokea ennen lusikan nurkkaan heittämistä? En oikein keksinyt mitään järkevää. Molemmat työkaverit, jotka kuolivat tässä kuussa, olivat minua nuorempia! Toinen kuoli sairauteen, toinen päätti itse päivänsä. Nyt sain eilen tietää yhden tuttavan sairastuneen vakavasti. Tämä elämän epävarmuus alkaa olla aika raastavaa! Ei sinänsä oma kuolema tunnu mitenkään omituiselta ajatukselta. Ei meidän suvussa hirveän pitkään ole eletty. En elä erityisen terveellisesti, en aivan epäterveellisestikkään. Olen tyytyväinen kun sain lapset aikuiseksi, yksi etappi ainakin ohitettu. Toisaalta olisi kiva tietää, koska kuolee. Jos se olisi tosi pian edessä, niin osaisi tehdä asioita ehkä toisin. Jättäisin ainakin palkkatyöt ja tekisin ihan muuta. Jos 35 vuoden päästä, niin siihenkin omat suunnitelmat. No, sitäpä ei yleensä saa tietää. Äkkikuolema?!? Lähden töihin klo 7.20, ajan hirvikolarin ja se on siinä...minkäs tekee. Nyt pitäisi saada ajatukset ihan muuhun. Elämän pitää jatkua.