Pirjon muistolle!


Perjantaina sain kuulla, että koulukaverini oli menehtynyt pitkän sairauden jälkeen ed. yönä. Kaikki näytti hyvältä vielä viime vuoden loppupuolella, mutta sitten tämä katala sairaus kuitenkin oli päässyt tekemään pahojaan. Hän oli jo usein päihittänyt sairauden, että viimeinen episodi tuntui todella epäreilulta. Hänellä oli elämänhalua ja paljon odotuksia tulevaisuudessa. Ne jäivät täyttymättä. Viesteissä hän oli aina positiivinen ja toivotteli lovea! Jotenkin tuntui, että hän yhä oli se sama tyttö, johon tutustuin jo 10-vuotiaana! Eihän se niin ole, mutta jokin erityinen suhde vaan syntyy lapsuudenystäviin, en osaa selittää.

Tällaisena hetkenä ihminen on niin itsekäs, että alkaa ajatella myös omaa mahdollista kuolemaa nyt ja tässä. Olenko tehnyt mitään merkityksellistä? Jääkö minua kukaan kaipaamaan? Olenko minä hyvä ihminen? Mitä tahdon vielä tehdä elämässäni?

Kommentit

Pieni Lintu sanoi…
Surullisia uutisia!! <3
Pasi Lepola sanoi…
Otan osaa suruun ystäväsi poismenon johdosta. :( Kun saman ikäinen ystävä poistuu, niin on luonnollista, että oman elämän ja kuoleman kysymykset tulevat mieleen.
Anne sanoi…
Lapsuudenystävät ovat erityisiä ihan jo sen pitkän yhteisen historiankin vuoksi.

Ja kyllä se aina pysäyttää ja laittaa miettimään, kun kuolema tulee lähelle. Itse ajattelen aina olevani jo jatkoajalla verrattuna heihin, jotka ovat jo poistuneet.

Iso halaus sinulle!
Matkatar sanoi…
Voi, otan osaa suruusi. Liian aikaiset poismenot ovat todella ikäviä läheisille.
Minunkin velipuoleni tuli vaimonsa kanssa tänne Barcelonaan viime keväänä ja olimme juuri lähteneet pois. Harmitti kun emme ehtineet nähdä täällä. Koko kesä meni sitten siinä remontissa ja mietimme usein vierailevamme heidän luonaan...mutta syksyn tullen saimme tiedon, että veljen vaimo oli sairastunut äkkiä ja kuoli pois. Ei vieläkään meinaa ymmärtää, on se niin kurjaa.