Kielon marjoja ja arpisia ajatuksia


Kauniin värisiä ovat kielon marjat. Kylmä on niitä jo hieman purrut. Alussa ne ovat oransseja, mutta tummuvat ajan kanssa. Olisi ollut kiva vielä kuvata syksyn lehtiä, vaan aika tavalla ne ovat jo tippuneet alas. Me asutaan mäen päällä, tuuli vie nopsempaan kun muualla.

Lapsena, joskus 3-vuotiaana naapurin lapset olivat leikissä sitoneet minut ruosteiselle ketjulla höyläpenkkiin/aitaan kiinni niin, että selkään tuli isohko haava, joka ei meinannut parantua millään. En muista sitä sitomista, mutta sen kyllä kun äiti minut irrotti ja sen, että itkin ihan hirveästi. Siitä jäi arpi. Nyt näin vanhana tätinä olen sen arven unohtanut, kunnes siihen arven viereen ilmestyi tosi  ärsyttävä luomi, joka hinkkautuu rikki helposti. Kävin katsomassa peilistä selkääni, vitsi se arpi on nykyisin iso. Ehkä se on ollut aina, mutta kun ei oo silmiä selkäpuollella, niin eihän sitä näe. Jokaisella arvella on tarinansa. Miksi toiset haavat ja vammat paranevat arpia jättämättä ja toiset ei? Ensin ajattelin, että minulla on tosi vähän arpia, mutta kun ajattelin asiaa, niin onhan niitä ja varmaan tulee vielä lisääkin.


Kommentit

Marja sanoi…
Komeita marjoja!
Mites se yksi sanonta menee; kauniisti arpeutunut ihminen on viisaampi ja kauniimpi kuin täysin arveton!
Taina T sanoi…
Ihanat kielokuvat. Joinakin vuosina noita marjoja ei juurikaan ole mutta nyt taas ollut valtavasti. Lieneekö syy jossakin kevään halloissa..
Matkalla tarttuu mukaan kaikkia ihmisenkin kroppaan näkyviä ja näkymätömiä arpia...
Vikki sanoi…
Lapset osaavat olla julmia!
Se on aika jännä kun jokaisen saamansa arven muistaa. Kivuliain arpimuisto oli kun astuin halkovajassa rautanaulaan joka tuli jalan läpi.