Melkein parasta keski-iässä!


Edustakoon tämä varis nyt keski-ikäistä Tillariinaa. Inhosin lapsena sitä kun jatkuvasti oltiin törkkimässä tekemään sitä ja tätä, mihin ei ollut mitään kiinnostusta tai halua. Joihinkin asioihin, jopa suurta pelkoa ja kauhua.  Hieman alle 4-vuotiaana minut väkisin istutettiin työhevosen selkään, se kun oli aikuisista niin söpöä. Kukaan paikalla olijoista ei itse ollut ikinä ratsastanut, eikä naiset uskaltaneet edes taputtaa moista petoa! Hevonen oli siis jo eläkkeellä/lemmikkinä maataloustöistä, eikä sillä kukaan ollut ikinä ratsastanut. Aikuiset huusivat, että ratsasta sillä! Tykkäsin siitä hepasta kyllä, syötettiin kaikenlaista aidan välistä, mutta mitään iloa ei ollut istua sen selässä. Isän metodi opettaa minulle 7-vuotiaana pyörällä ajoa isolla naistenpyörällä, oli antaa iso vauhti ja päästää irti.  Kyllä arvaatte miten siinä kävi. Lupasi pitää ensi kerralla kiinni, ei pitänyt, enkä halunnut toista kertaa kaatua ja loukata itseäni. Opin ajamaan, oliko se kiva kokemus? Ei, se oli pakko. En mä tosin saanut koskaan omaa pyörää, osasin kuitenkin ajaa. Uimaan opin hieman samalla metodilla. Ensimmäisen kerran hoivasin pikkusiskoa 3-vuotiaana! Äiti meni päärakennukseen pesemään pyykkiä, se kesti ikuisuuden. Ei minulta kysytty, että haluanko?  Sekin oli pakko. Tätini pakotti ensimmäisenä koulupäivänä äitini saattelemaan minut kouluun, kuten muutkin äidit tekivät.  Äitini piti sitä ihan turhana hössötyksenä, seuraisin vain muita lapsia. Muistan kun äiti puristi lujasti luisilla sormilla minua kädestä. En olisi halunnut, mutta sekin oli pakko kun kerran äitikin vaivautui saattoreissulle, silloin pidetään kädestä kiinni. Kesällä kävin ihan yksin toisessa koulussa tekemässä ns. koulukypsyyskokeen. Rehtori meinasi soittaa äidille/poliisille, että ei 6-vuotias voi yksin kävellä kotiin. Mä sanoin, että ei meillä oo puhelinta ja osasin mä tänne yksin kävellä, niin kai osaan takaisinkin ja rehtori päästi. Kyllä minä pelkäsin jonkin verran, eniten sitä kun matkan varrella oli puisto, jossa makaili puistokemistejä. 

 Paras likkakaveri olikin varsinainen pakottaja. Mä jouduin menemään hänen seurakseen mm. seurakunnan tyttökerhoon. Osallistumisesta sai muistaakseni leppäkerttutarran tms. siellä vähän askarreltiin, mutta pääpaino oli nyyttikesteillä elikkä syötiin leivonnaisia ja "palvottiin" yhtä rikasta lihavaa tyttöä aikatavalla ohjaajien vuoksi, koska tytön äiti toi parhaimmat herkut. Seurakunnan kesäleirille (en kuulunut kirkkoon) osallistuminen oli ikimuistoinen kokemus. Siellä oli niin vähän ruokaa, että sinne melkein pyörtyi. Patjat olivat homeessa, hyttyset söi ja pojat harrastivat seksuaalista häirintää eli ei päässyt pesulle tai oikein vessaankaan. Kaveri keksi, että lähdetään tanssimaan kansantanhuja. Sen mä sain loppumaan sillä, että tietyn ajan päästä olisi pitänyt ostaa tanssikengät ja minä en olisi saanut siihen rahaa. Mikä oli kyllä totta, mutta myös helpotus. Inhosin sitä suuresti. Olen aina ollut antisportti. Jotain 15-16-vuotiaana kaveri keksi, että aletaan harrastaa karatea. Sitä kesti sitten peräti 3 vuotta varmaan. Harkat kaksi kertaa viikossa. Jestas mitä myrkkyä, en pysty sanoiksi muuttamaan sitä vastenmielisyyttä. 

Koulussa oli tietty omat juttunsa, roikkuminen puolapuissa, hyppiminen sen hitsin hevosen (voimisteluväline) yli, sukeltaminen, ruuan pakkosyöttäminen (vaikka olisi sen oksentanut jo kerran lautaselle). Äidinkielen opettajan koko yläasteen kestänyt yhden luokkakaverin rääkkämisen seuraaminen kun hän tavutti lukiessa ja änkyttikin, vaikea lukivaikeus siis. Puolet tunneista meni siis siihen kun ope laittoi aina tämän oppilaan jäsentämään pari lausetta jostain tekstistä. Ei mikään herttainen ihminen, huusi ja ivasi. Nuorena ei tullut mieleen sanoa opelle vastaan tai edes kertoa kotona tilanteesta. Paitsi minä keksin kyllä erikoisen koston...ja se oli suloinen. Meidän luokalla ala-asteella oli yksi oppilas todella taitava kirjoittamaan näytelmiä ja myös ohjaamaan (tekee sitä vielä aikuisenakin harrastajapuolella), esiinnyin kahdessa näytelmässä ns. naispääosassa. Mä tiesin, että osasin näytellä ja erikoistaitona eläytyä, että itkin oikeasti kun tarve vaati. Äidinkielessä olin ihan normitapaus, mutta sitten tein kirjaesseen Paavo Rintalan "Pojat" kirjasta. Luin muutamia tosi traagisia kohtauksia suurella tunteella ja hyvin. Ope itki... esiinnyin mielessäni yksin hänelle luokan edessä. Mä katsoin merkitsevästi opea juuri siinä kohdassa kun äiti hylkää...miten nainen ja äiti voi tehdä lapselle kuten ope teki, vaikka toisen äidin lapselle! Se melkein loppui se kiusaaminen tai ainakin muuttui kun katsoin opea silmiin lasittuneella katseella myöhemminkin. 

Kun tutustuin mieheeni niin ensimmäiset vuodet hän kuvitteli voivansa pakottaa, ahdistella minua tiettyihin asioihin esim. flipperin pelaaminen, autolla ajaminen, korkeisiin paikkoihin kiipeäminen (tottuu kun vaan menee...ei totu) jne. Pakottaminen ja painostaminen ei tehoa minuun, nykyisin sen tietää.

Nyt koen, että ei ole sellaista tyyppiä olemassa, joka minut juurikaan saisi mihinkään pakotettua vasten omaa tahtoa. Älyttömän hienoa. Sitten kun tulee vanhukseksi ja muiden avusta ehkä riippuvaiseksi, niin se pelottaa, että taas on pakon alla. Jos siihen olisi kuitenkin vielä jokunen vuosi. Muistan nuorena tyttönä kun olin vanhusten osastolla töissä kun eräs vanhus söi todella huonosti. Sylki ruokaa ja piti väkisten suuta kiinni. Kerran eräs hoitsu sitten luki potilasraporttia ja luki sieltä, että tämä vanhus todella inhosi kalaa ja oli todennäköisesti allerginen sille!  Ei sitä ruuanjakaja tietty koskaan muistanut listasta lukea. Osastolla oli joka aterialla sillipala, joka sössättiin ruuan sekaan. Sen tarkoitus oli kahdenlainen, antamaan janontunnetta ja se kuvitelma, että kaikki vanhukset tykkäävät ns. suolakalasta. Mä nimittäin kysyin sitä melko pian hoitsuilta, sillä itseä inhotti se kala mössätä johonkin lihakastikkeen sekaan. Me hoitoharjoittelijat tosin keksittiin kysyä niiltä vanhuksilta, jotka pystyivät puhumaan, että haluaako ne sen kalan vai ei? Tehtiin sen mukaan, mikä oli vastaus. 

Kommentit

Marru sanoi…
En tiedä olisinko kirjoittanut ensin: HUI... vai KÄÄK tai APUA...
- No, joka tapauksessa noita kokemuksia ei unohda koskaan! Pakottamisesta jää ikuiset arvet...
Tillariina K. sanoi…
Marru, nämä "muistelot" ovat kaikkein keveimmästä päästä! :)
Katinka sanoi…
Pakottaminen on todella pahasta ja saattaa aiheuttaa pitkäaikaiset traumat, jopa loppu elämän kestävät. Ihan tuli paha mieli puolestasi kun luin kirjoituksesi! Ihanaa, että olet pystynyt jättämään osan edes osittain taaksesi. Ihanaa viikonloppua!
Äityli-Mummo sanoi…
No nyt mie kerrakii meinaa mennä iha sanattomaks. Huih mitä julmuutta, paljo sitä ihmislaps kuitekii kestää. Miul ol ainoastaa pyhäkoulus pakko käyvä ja vielku oma äiti toimi ja opettajan. Mei tytötkii käi pyhäkoulus, yks mei talo naine pit sitä kerhohuonees, mut iha omast vappaast tahostaa kävviit, eivät kovi montaa vuotta kuiteskaa.
Pasi Lepola sanoi…
Joo, kamalaa! Silti hymyilytti, kirjoitit pakottamisista niin elävästi ja pilke silmäkulmassa. Olet selvästi käsittelyt asiat ja kirjoitat hyvin.
Cheri sanoi…
Onpa hieno teksti. Eläydyin täysin tähän muisteloon. Minua ei mielestäni ole pakotettu liikaa mihinkään, mutta lapsuudesta muistan useita yrityksiä. Koulussa yritettiin pakottaa mitä kummallisimpiin muotteihin, joihin en kuitenkaan sopinut.
On ihana tunne kun tietää mitä tahtoo, eikä yritä toimia toisten odotusten ja 'pakottamisen' mukaan.
Vanhusten asemasta minulla samankaltaisia kokemuksia, heitä kohdellaan usein objekteina vailla omaa tahtoa.