Pyörä


Tämä sykkelin raato on ilmestynyt kuukauden sisässä nykyiselle paikalleen. En oikein osaa edes tuoda julki, miten huono olo minulle aina tulee näistä. Tiedän nyt kolme raatoa lähimetsiköissä ja yhden vähän kauempana eräässä isossa ojassa, puoleksi veden varassa.

Ihan pienenä sain kirkkaan punaisen kolmipyörän, siinä oli takana kippilava ja Aku Ankan kuva merkkikilvessä. Sillä huristelin niin kauan kun vaan yleensä pystyin sillä ajamaan. Pyörä oli suurin haaveeni varmasti yli 10 vuotta. Opettelin ajamaan äidin vanhalla naistenpyörällä. En siis yltänyt penkille, vaan ajoin sillä seisoen polkimilla. Aina kun otin pyöräasian puheeksi, niin sanottin, että onhan sulla se äidin vanha pyörä. No, se kerrostalon pyörävarastossa särjettiin ja hävitettiin osiin siihen mennessä kun olisin yltänyt lopulta siihen penkille. Koulumatkalla sain ajaa kaverin pyörällä kunhan kyyditsin häntä samalla. Siispä ensimmäinen hankinta ekan kesätyön ansioilla oli pyörä, keltainen Indus-merkkinen, jopomainen pyörä! Kävin sen yksin ostamassa, olin 13-vuotias. Tingin 15 mk hinnasta. Olin ollut heinäkuun talonmies-siivoojana. Sillä ajoin 6 vuotta kunnes taas kesäansioilla hankin vaihdepyörän. 

Rovaniemellä ei ajettu talvella pyörällä, sen verran oli kylmät kelit. Sen ekan pyöräajelun talven jälkeen keväällä aina muisti. Sen vapauden tunteen kun omasta mielestä pyörällä pääsi ihan minne vaan. No, ainakin keskustan kirjastoon, joka oli siis viikottainen kohde. Olin näet ihan mahdoton lukutoukka lapsena ja nuorena. Pyörä on tärkeä ja arvokas, ei sitä saa ikinä noin kohdella. Mä ajattelen kyllä tosi ikävästi pyörävarkaista!!

Kommentit

Keskeneräinen sanoi…
Minäkin muistan sen keväisen tunteen, kun lopultakin äiti oli ruinausten jälkeen suostunut: No NYT on kevät, saat ottaa pyörän ulos. Ei niin ihanaa ole aikuisena mikään!
Kiva pyörätarina :) Minäkin opettelin äidin pyörällä ajamaan. Veljeni teki siihen haarukkaan laudasta istuimen jolla pystyin istumaan, mutta en polkemaan. Laskin sillä navetan parvelta mäkeä ja näin opin pitämään tasapainoa. Olin 6, kun sain ekan oman pyörän ;)
Tuula Laakso sanoi…
Pahalta tuntuu minustakin, kun näkee rikottuja, hylättyjä polkupyöriä milloim joessa, milloin metsässä, tänään kolme lumihangessa. Toinen mikä tuntuu pahalle on hylätyt veneet. Oisko näissä yhteistä se, että ne ovat jotenkin niin henkilökohtaisia esineitä omistajilleen, siksi hylkääminen ja muu tuntuu pahalle.
Juliana sanoi…
There's a lot of reasons to fix that bike! Great plan for 2015!

xoxo, Juliana | PJ’ Happies :) | PJ’ Ecoproject
Pirkkoinkeri sanoi…
Tuosta tarinastasi tuli omakin opettelu mieleen. Äidin pyörällä tietysti opettelin ja naapurin tytöt pitivät tarakasta kiinni. Kun sitten päästivät irti, niin en osannutkaan ohjata, vaan ajoin syvälle pensasaitaan :)
Mikä ihmeen tarkoitus yleensäkäään on pyörien hajoittamisella, vai tarviivatko muka varaosia.
Anne sanoi…
Jonkun tarpeellinen kulkuneuvo päätetään ottaa hetken päähänpistosta käyttöön ja kun ei sitä enää tarvita, huvitellaan vielä rikkomalla se. Se on raivostuttavan turhaa tihutyötä. Ja iso menetys pyörän omistajalle.
Cheri sanoi…
Kiva fillarimuistelo. Minäkin muistan polkupyörähaaveet ja sen mummun vanhan liian ison pyörän, jolla opettelin ajamaan seisten ja jolla survottiin pitkiä matkoja. Oli ihanaa kun sain viimein nuorisopyörän. Seuraavan vaihdepyörän minulle osti poikaystävä (jotta pysyisin vauhdissa mukana) opiskeluaikana. Nykyinen pyöräni on löytö kierrätyskeskuksesta. Tihutyöt ovat verenpainetta nostattava asia, tuntuu, ettei ole mitään vaikeutta tarttua toisen omaisuuteen.