Viikon vanhoja...

Olisinpa tuolloin tietänyt, että tässä viikon päästä köhitään, nenää pyyhitään ja kuumeessa levottomia höpistään...Olisin varmaan toisenkin tunnin kuvannut, vaikka tuolloin olikin aika paljon pakkasta. Mies ei oikein ymmärrä kun olen niin huonolla mielellä siitä kun e n pääse kuvausreissulle. :( Se on vaan niin, että seuraava kerta tulee taas viikon päästä, jos sää sallii ja se on p i t k ä aika. Kun astuu ulko-ovesta kamera kaulassa, se on vähän kun jännittävä seikkailu. Sitä ei koskaan tiedä, mitä löytää ja saa etsimen eteen. Usein ei paljon mitään, mutta joskus jotain. Se jännitys on pelkästään jo "koukuttavaa", silleen hyvässä mielessä. Lisäksi mä olen alkanut ihan eritavalla nauttia näistä yksinäisistä seikkailuistani. Aluksi tuntui tosi haljulta lähteä minnekkään yksin. Aina ennen on kaikki tehty perheen kanssa yhdessä tai vähintään nyt mies mun seurana. Hälinää ja meteliä, hoputtamista ja suunnittelua. Nyt ei mitään näistä...No, joskus on kuitenkin joku aikataulu, että pitää tulla vaikkapa kotiin tekemään ruokaa tms. No, periaatteessa kuitenkin oma vapaus.